WOLFMOTHER: s/t

Arki-iltojen ilo Conan O'Brien tarjoilee näppärän komiikan lisäksi mielenkiintoisia musiikkivieraita. Keväällä ohjelmassa esiintyi minulle entuudestaan tuntematon australialainen rokkibändi. Laulajalla oli melkoinen hiuslaite, kosketinsoittaja runnoi instrumenttiaan hengenhädässä ja biisi oli hyvä.

Wolfmotherin levyn euroopanjulkaisua sai odottaa hyvän tovin, mutta odotus ei ollut turhaa. Näin tiukkaa rokkipakettia en ole kuullut hyvin pitkään aikaan. Wolfmother hyökkää päälle isona, kovaäänisenä ja pahalle haisevana. Riffit runnoo, rummut potkii ja sanoituksista on turha etsiä mitään syvällistä.

Bändin logosta lähtien Wolfmother ammentaa vaikutteita 70-luvulta, isoimpana yhtäsuuruusmerkkinä tulee mieleen Led Zeppelin — johtuen osaltaan laulaja-kitaristi Andrew Stockdalen äänestä. Bändiltä luonnistuu niin kolmen minuutin rypistykset (Another Dimension, Woman) kuin rauhallisemmat maalailut (White Unicorn, Mind's Eye). Juuri vahva biisimateriaali ja rehellinen lähestymistapa musiikkiin nostaa levyn retrorokkilevyjen loputtomasta suosta.

Aivan viiden tähden täysosuma Wolfmotherin esikoinen ei ole, mutta onpahan sellainen näyttö bändin kyvyistä, että seuraavasta levystä voi olla ainesta klassikoksi. Joulupukille ja hammaskeijulle toive: tahtoisin nähdä tämän livenä.

-Tommi

19,90 € (CD)

 www.wolfmother.com