PORTISHEAD: Roseland New York

90-luvulla tehtiin julkaisumääräänsä nähden melkoisen vähän minulle mieleistä musiikkia. Portishead on sen vuosikymmenen esimerkillisimpiä tyyppiedustajia ja nousee mielikuvissani muita ylemmäksi. Esikoislevy Dummy ja yhtyeen nimeä kantanut kakkoslevy ovat niin merkittäviä teoksia, että oli aikanaan vaikea kuvitella tason säilyvän. Kolmas levy olikin yllättäen live, ja bändin taustalla Roseland Ballroomissa nähdään ja kuullaan 35-päinen orkesteri. Yleinen mielipide pitää molempia aiempia julkaisuja liveä parempana, mutta mielestäni tällä levyllä on oma paikkansa historiassa.

Näin ensi kertaa tämän konsertin Hollannissa matkatelevisiosta. Sen lähetti joku paikallinen kanava ja minä juutuin pienen ruudun ääreen. Portisheadin ydintrio Geoff Barrow (dj-tiski ja parissa biisissä rummut), Beth Gibbons (laulu) ja Adrian Utley (kitara ja moog) ovat paitsi musiikkineroja, myös hämmentäviä tyyppejä. Gibbons laulaa kauniisti, mutta näyttää huonoryhtiseltä neuroottiselta ketjupolttajalta. Hikoilevan ja purkkaa mässyttävän keski-ikäisen ja -vartaloisen Utleyn voisi kuvitella paremmin putkimiehen hommiin kuin viileän ja muodikkaan musiikin pariin. Barrow on mainittuja selkeästi nuoremman oloinen ja hänetkin istuttaisin mielikuvissani paremmin lakiopintojen pariin kuin skrätsäämään. Anteeksi karkea ulkoisen olemuksen arvioni, mutta ei helposti uskoisi, että juuri he ovat tämän ihanuuden takana. Juuri tämä ristiriita saattaa olla oman ihastukseni innoitus. En siedä yleensä rokkibändien korskeaa kukkoilua, en massiivista ja kallista lavastusta enkä väkinäisen oloista yhtenäistä esiintymisasua, mikäli mainitut eivät jotenkin korosta musiikkia vaan ovat itseisarvo, valitettavan usein se ainoa mainitsemisen arvoinen juttu. Portishead esiintyy New Yorkissa arkisissa asuissa hyvin vähäeleisesti ja ilman henkilökohtaista virtuoositeetin esilletuontia. Tunnelma on viileästä musiikista ja yleisökontaktien vähyydestä huolimatta lämmin ja vangitseva.

Ja itse musiikki, siitähän lopulta on kysymys. Livetaltioinnin biisit ovat kaikki ensimmäisiltä studiolevyiltä. Ajoittain Gibbonsin tulkinta horjuu ja ääni tahtoo paikoin murentua, mutta se on vain inhimillistävä tekijä ja tekee tästä entistäkin kauniimpaa. Konsertissa taustalla oleva iso orkesteri pysyttelee siellä ja antaa Portisheadin olla se tähti, joka vaatimattomuudessaankin loistaa. Miellyttäviä lisäsävyjä orkesteri kuitenkin musiikkiin tuo, ja vaikka tuki ei olekaan huomattavaa, se kannattelee tunnelmaa täydellisesti. Musiikin kiireettömyys ja kauneus vangitsevat ja pakottavat pysähtymään kuulolle. Viileä ja melodinen jazz-pohjainen trip hop ei varsinaisesti ole mitään bilemusiikkia, joten onneksi taltiointi onkin tehty konsertista, jossa yleisö osaa syventyä kuuntelemaan hienoja erilaisia elementtejä ja antaa isoimmat suosionosoituksensa vasta konsertin päättyessä. Erittäin onnistunut kokonaisuus. En voi kuvitella kuinka tämän olisi voinut paremmin tehdä.

Trip hop muodikkaana musiikkina oli hetken ja meni menojaan. Hetken oli myös Portishead tähtikartalla ja vaipui sen jälkeen vuosiksi unholaan. Vuosikymmen myöhemmin julkaistun Third-levyn perusteella olisin ollut tyytyväisempi, ellei täydellisen bändin illuusiotani olisi rikottu. Ellet tunne mennyttä trip hop -musiikkitrendiä tai sen edustajaa Portisheadia entuudestaan, nyt olisi korkea aika tutustua. Aloita kuitenkin sieltä varhaistuotannosta. Tämä live on ihan yhtä kelvollinen vaihtoehto kuin ne studioklassikot. Kertoisiko muuten joku minulle, miksi DVD:llä on 16 biisiä ja cd:llä vain 11? Tai ainakin sen, miksi ne eivät ole edes samassa järjestyksessä? Kuitenkin samasta konsertista lienee kysymys.

-Kimmo

9,90 € (CD), 12,90 € (DVD)

  www.portishead.co.uk